Ensimmäisen saksanpaimenkoirani sain 13 vuotiaana, koira edusti jo silloin ns. vanhaa suomalaista linjaa, ollen tyypiltään raskaampi ja tummempi, kuin sen ajan tyypilliset sakemannit. Se oli pehmea, ja vietillisesti keskinkertainen, eikä rohkeuttakaan sille oltu kauhalla jaettu. Koulutuksellisesti tein varmaan kaikki mahdolliset virheet, eikä sitä koskaan loppuun asti vietykään. Emänä se oli erinomainen, ja sillä oli suuret pentueet, jotka se hoiti vaivatta. Sen jälkeläiset omasivat paljon sekä sen heikkouksia , että ulkomuodosta mm. voimakasta päätä, vahvaa selkää, mutta jalostuksellisesti linja oli selkeesti tullut tiensä päähän.

Jalostustavoitteeni on jossain kaukana tulevaisuudessa. En halua sitä tämän päivän tähteä, vaan hyvän voimakkaan koiran, jolla mahdollisesti jatkaa seuraavassa sukupolvessa. Yritän välttää sekä tämän päivän matadoreja, että kertaamista suosituimpiin siitosuroksiin.  Tästä johtuen moni erinomainen yksilö jää omien jalostusvalintojen ulkopuolelle, mutta toisaalta koska niitä niin taajaan käytetään tulevaisuudessa joka tapauksessa kyseistä linjaa on olemassa.

Oma ihanne koira on voimakas, niin fysiikan kuin psyykkeen osalta. Tasapainoinen, vuotamaton (vinkuminen), liioittelematon sisäisesti ja ulkoisesti. Koira joka mahdollistaa kaiken harrastamisen, mutta on kotonakin mukava.

Jalostuskoiralta edellytän ettei sillä ole mitään rotumääritelmän ns. hylkääviä virheitä. Rodunomaisen kokeen suorittaminen on myös ehdoton edellytys,ja omat koirani käytän myös erikoistuomarin arvosteltavana.  

Kolme ensimmäistä pentuetta on tehty teinivuosinani, ja ilman minkään sortin  kuvitelmia rodunparantamisesta. Tosin eipä ongelmitta uusimmatkaan ole sujuneet .