Tulosperusteinen uskonto: tarkoituksella aikaansaatu luopumus

20. vuosisadan luopumus 1900-1965 (2/2)

Mac Dominick


Evankelisuus ei sulje pois oppia. Kuinka Evankeliumin sanoma voi elää rinnakkain niiden kanssa jotka kieltävät Kristuksen jumaluuden, neitseestä syntymisen, ruumiin ylösnousemuksen tai Raamatun virheettömyyden? Todellisuus on se, että väärän opin ympäristössä (kuten ovat asiat uskonnollisessa organisaatiossa jonka hierarkia tunnustaa modernismin ja katolilaisuuden opit), soluttautujan täytyy suostua kompromisseihin näkemyksensä kanssa välttääkseen noloja tilanteita, paljastumistaan ja/tai lopullisen karkoituksen. Kun tämä soluttautuja esittää rooliaan, yksi kompromissi johtaa toiseen kunnes avoin luopumus taas kerran hallitsee tätä tilannetta, ja soluttaja itse omaksuu väärät opit. Tämä todettiin jopa Fullerissa, kun 1960-luvun alussa, "Fullerin tiedekunta jakautui sen suhteen että sovellettaisiinko virheettömyyttä koko Raamattuun vai ainoastaan niihin jakeisiin jotka käsittelevät lunastusta". [15] Kun tilanne Fullerissa heikkeni, vuoteen 1982 mennessä, ainoastaan 15% Fullerin teologian opiskelijoista "säilytti seminaarin perustajien vakaumuksen Raamatun virheettömyydestä". [16] Tri. Charles Woodbridge teki tärkeän yhteenvedon tilanteesta kun hän lausui:

"Uusi evankelisuus edistää virheiden suvaitsemista. Se seuraa alaspäin vievää polkua jossa hyväksytään virheet, tehdään yhteistyötä virheiden kanssa, tullaan saastutetuiksi virheistä ja antaudutaan virheille." [17]

Tämä Uusi evankelisuus ymmärsi modernistien virheet, mutta sitä loukkasi fundamentalistien militanttisuus. Nämä yksilöt olivat huolissaan siitä että fundamentalistien separatistinen asenne oli niin kova ja rakkaudeton. Tämä voidaan luultavasti havainnollistaa kaikkein parhaiten Billy Grahamin ekumeenisen evankelisuuden menetelmissä. Kukaan ei voine väittää vastaan etteikö Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi olisis tarkasti ja selkeästi esitetty Billy Grahamin ristiretkillä. Kuitenkin, sen sijaan että olisi tehnyt työtä fundamentalistien kanssa jotka saarnasivat Evankeliumia 1950-luvun puolivälistä eteenpäin, Billy Graham ministeriö yhtyi roomalaiskatolisten ja modernistien näkemykseen jotka kielsivät tai turmelivat uskolla vanhurskauttamisen opin. Tämä menetelmä on täydellinen sovellutus Ockengan strategiasta sekoittua mieluummin kuin erottautua luopiojärjestöistä. Tämän lisäksi, näillä ristiretkillä kääntyneet lähetettiin juuri niihin luopiojärjestöihin jotka rahoittivat näitä ristiretkiä. Mieluummin kuin että solutettaisiin uudestisyntyneet yksilöt luopiojärjestöihin kääntämään heidät pois uskottomuudesta, tämän strategian traagiset tulokset tuottivat kokonaisen sukupolven uudestisyntyneitä yksilöitä joiden vaikutus Kristuksen asian eteenpäin viemisessä oli käytännössä nolla seurauksena kristillisen kasvun ja kypsyyden puutteesta; tämä kypsyys saavutetaan ainoastaan terveellä Raamatullisella opetuksella, todellisella kristillisellä yhteydellä ja Raamattua sanasta sanaan opettavalla saarnaamisella. Vielä traagisempaa on, että tämän sukupolven lapset jotka kasvoivat ympäristössä josta puuttui puhtaan Evankeliumin todistus, ovat vaarassa tulla kokonaan kadotetuksi sukupolveksi.


Kyllä, motiivit olivat totisesti, ihmisen perspektiivistä, kunniallisia. Tämä asetettu päämäärä -- massojen evankeliointi -- oli jalo. Kuitenkin, menetelmät jotka olivat ristiriidassa tai täysin ylenkatsoivat Jumalan Sanan ohjeet, olivat vakavasti puutteellisia.Evankelisuus josta puuttui terve oppi ei pysy hengissä. Uuden evankelisuuden menetelmien käyttö tukahduttaa "Evankeliumin soihdun" ojentamisen eteenpäin seuraavalle sukupolvelle -- tämä on pää-esimerkki Tulosperusteisen uskonnon perusperiaatteiden varhaisen toteutuksen epäonnistumisesta.

Ekumeeninen liike

Ekumeeninen liike alkoi suurten protestanttisten uskontokuntien sisällä yllykkeenä maailmanlaajuiselle yhtenäisyydelle ja yhteistyölle kristillisten kirkkojen kesken. Vaikka tapahtuma joka historiallisesti nähtiin ekumeenisen liikkeen lähtölaukauksena oli Maailman lähetystyöntekijäin kokous Edinburghissa vuonna 1910, tällaisia yrityksiä oli tehty 1800-luvun puolivälistä lähtien. Yhtenäisyys kristittyjen kesken on ehdottoman raamatullista, ja sitä pitäisi rohkaista. Kuitenkin, moderni ekumeeninen liike on ilmeisen epäraamatullinen. Tämä liike joka alkoi pyrkimyksenä yhdistää ensin uskontokunnat, laajeni tuodakseen protestanttisten uskontokuntien hajallaan olevat lampaat Rooman äitikirkon suojiin, ja on nyt kehittynyt siihen pisteeseen jossa etsitään yhteistä pohjaa kaikille maailman uskonnoille.


Varhaisen ekumenian henki havainnollistettiin perustettaessa "Federal Council of Church" 2.12.1908. Sen alkuperäinen jäsenmäärä koostui 31 suuresta amerikkalaisesta uskontokunnasta, ja vuoteen 1950 mennessä, se oli kasvanut 144.000 paikallisseurakuntaa kattavaksi joiden jäsenmäärä oli yhteensä 32 miljoonaa. [19] Ensisilmäyksellä, joku voi ajatella että tämä organisaatio perustui raamatullisen yhtenäisyyden periaatteelle. Kuitenkin, kun tämän organisaation perustajia tutkitaan, paljastuu sellaisia nimiä kuten Harry F. Ward. Tri. Ward oli professorina Union Theological Seminaarissa, ja hänellä oli yhteyksiä ex-kommunisti Manning Johnsoniin joka oli "pää-arkkitehti kommunistien soluttautumisessa uskonnolliselle kentälle". [20] Toinen FCC:n perustaja oli Walter Rauschenbusch. Tri. Rauschenbusch oli baptisti-professori Rochesterin teologisessa seminaarissa. Hän oli myös sosialistisen Fabian Societyn jäsen, ja "vaati kristittyjä rakentamaan oikeudenmukaista sosiaalista järjestystä perustuen moraaliseen lakiin... Hän ajatteli että kristityt olivat epäonnistuneet Kristuksen käskyn toteuttamisessa rakentaa Jumalan valtakunta maan päälle". [21] Vuonna 1942, FCC antoi julistuksen jossa vaadittiin "maailmanhallituksen perustamista, kansainvälistä kontrollia kaikille armeijoille ja laivastoille, universaalia rahajärjestelmää, sekä demokraattisesti valvottua kansainvälistä pankkia". [22] Täten ei ole yllätys että vuonna 1927, Kongressiedustaja Arthur Free nimesi FCC:n "kommunistiseksi organisaatioksi jolla oli päämääränä valtionkirkon perustaminen". [23] 29.11.1950, FCC yhdistyi useiden muiden ei-tunnustuksellisten organisaatioiden kanssa ja muodostui National Council of Churches (=NCC). Tämä NCC pääsi sitten World Council of Churches:in (=WCC) jäseneksi.


Toisen maailmansodan jälkeen historia toisti taas kerran itseään. Aivan kuten yritettiin saada aikaan maailmanhallitus Kansainliiton kautta Ensimmäisen maailmansodan jälkeen, illuministinen eliitti taas kerran organisoi maailman kokouksen Yhdistyneissä Kansakunnissa. Tämä ajatus yhdestä maailmasta tuli samaan aikaan esille teologisessa valtakunnassa World Council of Christian Churches:in (=WCCC) perustamisen myötä. Tämä WCCC perustettiin vuona 1948 ja siinä oli alunperin mukana 147 kreikkalaiskatolista ja protestanttista uskontokuntaa. Nykyään siihen kuuluu 293 uskontokuntaa jotka edustavat 400 miljoonaa ihmistä. Tästä organisaatiosta tuli Protestanttisen liberalismin ja modernismin uusi linnake. Perustuen "epäraamatulliseen kirkkojen yhteyden periaatteeseen, tämä uusi visio on kaikkien uskontojen yhtenäisyys, sekä myös ihmiskunnan yhtenäisyys". [24] Tämä WCCC:n perustamiskokous (elokuu 1948) ojensi kätensä kutsuen jäseniksi "kirkot jotka hyväksyvät meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumalana ja Vapahtajana", mutta jotka eivät vaivaudu määrittelemään mitä tämä lausunto tarkoittaa. [25] Tässä samaisessa tapaamisessa, WCCC:n pääsihteeri, W. A. Visser't Hooft lausui selkeästi tämän organisaation päämäärän:

"...voi olla ja on lopulta vain yksi Kristuksen seurakunta maan päällä... Me olemme tietoisia tilanteesta, että me emme ota vastaan sitä passiivisesti, että me menemme eteenpäin kohti YHDEN PYHÄN SEURAKUNNAN ilmestymistä." [26]

Jottei kukaan ymmärtäisi väärin, universaali seurakunta on todella olemassa. Se on tämä "Kristuksen ruumis", joka käsittää kaikki jotka Jeesuksen Kristuksen veri on lunastanut. Kuitenkaan, tähän universaaliin seurakuntaan EI KUULU jokaisen kirkon ja/tai seurakunnan jokainen jäsen. Tähän ruumiiseen eivät kuulu myöskään ne jotka pelkästään tunnustavat kristinuskoa mutta eivät ole koskaan kokeneet uudelleensyntymistä. Edelleen, tämä lausunto kulkee samaa rataa ajatuksen maailmanhallituksesta ja maailmanuskonnosta kanssa. David Cloudilla on aivan oikea ja vastakkainen näkemys WCCC:stä:

"Me voisimme kuvailla WCCC:n virheitä useiden kategorioiden avulla. Me voisimme puhua sen opillisesta harhasta, sen modernismista, universalismista. Yksinkertainen tosiasia on se, että WCCC epäonnistui jokaisessa raamatullisessa testissä joka voidaan tehdä. Se on täysin epäraamatullinen." [27]

Viittauksessaan WCCC:n uskontunnustukseen, jopa E. J. Carnell, Fullerin Teologisen Seminaarin presidentti antoi vähemmän ylistäviä lausuntoja; kritiikistään huolimatta hän lähetti oppilaitaan soluttautumaan WCCC:n jäsenkirkkoihin:

"WCCC:n uskontunnustus ei ole riittävän erinomainen ollakseen oikeaoppinen, sillä ainoa harhaoppi jonka se tuomitsee on Unitarianismi. Aukot tässä varkossa ovat niin suuria että teologisen virheen meri voi turvallisesti virrata läpi. Tämä todistaa sen että ekumeeninen liike on kiinnostuneempi yhtenäisyydestä kuin totuudesta." [28]

WCCC:n perusedellytys on tämä mystinen "Jumalan valtakunnan" perustaminen maan päälle. Tämä on se sama vanha laulu laulettuna uudella nuotilla. Ajatus "Jumalan valtakunnan" perustamisesta on yhtä vanha kuin Rooman Kirkon perustaminen. Tämän ajatuksen virta ajelehtii läpi Rooman Kirkon historian, läpi Brittiläisen Imperiumin, sekä lopulta 1900-luvulle Kansainliiton suojeluksessa. Kuitenkaan, Jumala ei tarvitse ihmisen apua perustaakseen valtakuntansa maan päälle, eikä Jumalan valtakuntaa maan päälle rakenna Kirkko. Jumalan valtakunta perustetaan ainoastaan Jeesuksen Kristuksen toisessa tulemuksessa. Hän yksin -- ilman ihmisen apua -- perustaa valtakuntansa, ja sitten Hän hallitsee koko maata Jerusalemista käsin 1000 vuotta. Tämän vuoksi, tämä WCCC:n visioima sosialistinen valtakunta ei ole mitään muuta kuin luciferilainen väärennös. Philip Potter, WCCC:n pääsihteeri lausui vuonna 1969:

"Me kutsumme kirkkoja tekemään ajankohtaisen ja uhrautuvaisen toimen joka johtaa uuteen arvokkuuden ja oikeuden suhteeseen ihmisten kesken, sekä tulla yhteiskunnan radikaalin muutoksen tekijöiksi -- radikaalin taloudellisen muutoksen, sosiaalisen muutoksen, ja poliittisten rakenteiden muutoksen jotka ovat välttämättömiä eivätkä pelkästään varovaisia voimavarojen ja teknologioiden muutoksia." [29]

Epäröivän johdon alla, Ekumeenisesta liikkeestä tuli helppo kohde militanteille fundamentalisteille. Sen lisäksi että tämä liike jatkuvasti kielsi kristillisen uskon fundamentalistisia oppeja, pitkä lista kommunistisia organisaatioita jotka toimivat NCC:n ja WCCC:n sisällä lisäsivät kiihkoa fundamentalistisissa järjestöissä. Tämän seurauksena, 1950- ja 1960-luvuilla, kuuluisat fundamentalistit kuten Carl McIntire (American Council of Christian Churches), Edgar Bundy (Church Leagua of America) ja Billy James Hargis (Christian Crusade) paljastivat NCC:n ja WCCC:n ekumenian ja kommunismin valtakunnan laajuisissa radiolähetyksissään.

"He keskittivät hyökkäyksensä NCC:tä ja WCCC:tä vastaan syyttäen näitä 'luopioiksi, epä-amerikkalaisiksi, kommunismia puoltaviksi sekä petollisiksi kirkollisiksi organisaatioiksi'." [30]

Näiden ja muiden fundamentalistiset pyrkimykset, yhdessä 1950-luvun konservatiivisen ilmapiirin kanssa, johtivat toiseen joukkopakoon valtavirran uskontokunnista 1960-luvulla. Tämä näytti merkitsevän Ekumeenisen liikkeen tuhoa, mutta vuonna 1963, saapui ratsuväki yrityksenään pelastaa uskonnolliset luopiot.

Vatikaani II

Yli 1400 vuoden ajan, Roomalaiskatolinen kirkko ei ollut ainoastaan hurskasteleva; vaan tämän lisäksi, omissa silmissään, Kirkko oli erehtymätön. Rooman Kirkko hallitsi kuninkaallisia, rikkaita ja köyhiä rautaisella kädellään. Katsomatta sosiaaliseen asemaan, jos henkilön uskomukset eivät olleet yhtenäisiä Kirkon kanssa, seurauksena oli joko vankeus, kidutus, polttaminen roviolla tai nämä kaikki. Kirkon näkökulmasta, ei ollut pelastusta Rooman ulkopuolella, eikä tilaa keskustelulle. Kuitenkin, vuonna 1962, jotakin odottamatonta tapahtui, ja monet yli 1000 vuotta säilyneet asenteet epäilyttävästi katosivat.


"Ensimmäinen Vatikaanin Konsiili päättyi vuonna 1870 määritelmään Paavin erehtymättömyydestä. [31] Toinen Vatikaanin Konsiili alkoi 11.10.1962 Paavi Johannes XXIII:n johdolla ja päättyi 8.12.1965 Paavi Paavali VI:n johdolla. Vatikaani II:n päätökset merkitsivät paradigman muutosta Katolisessa kirkossa vaikka se johti opilliseen sisällissotaan Katolisen kirkon sisällä sekä nosti esiin vakavia kysymyksiä koskien muutosten todellista alkulähdettä. Nämä muutokset lähtivät käyntiin jo vuonna 1959 jolloin Paavi Johannes XXIII kutsui Konsiilin "saattamaan päätökseen Vatikaanin Ensimmäisen Konsiilin työn". [32] Vuonna 1961, hän teki historiallisen ennakkotapauksen salliessaan roomalaiskatolisten tarkkailijoiden ottaa osaa WCCC:n kolmanteen kokoontumiseen, ja hän myös salli Protestanttien ja Kreikkalaiskatolisten tarkkailijoiden osallistuvan Vatikaani II:n istuntoihin. [33]

Seurauksena syntynyt uutispommi sai otsikon "Julistus ekumeniasta" sisältäen seuraavat lainaukset:

  1. Kaikki jotka on "vanhurskautettu uskossa kasteessa" ovat Kristuksen ruumiin jäseniä; heillä kaikilla on oikeus tulla kutsutuiksi kristityiksi; Katolisen Kirkon lapset kutsuvat heitä veljiksi.
  2.  
  3. Katolinen kirkko uskoo että eronneet seurakunnat ja yhteisöt "ovat päteviä joiltakin osin". Mutta Pyhä Henki käyttää näitä kirkkoja; ne ovat pelastuksen välineitä jäsenilleen.
  4.  
  5. Katolisia rohkaistaan liittymään ekumeeniseen toimintaan, sekä tapaamaan ei-katolisia kristittyjä totuudessa ja rakkaudessa.
  6.  
  7. Katolisten ei pitäisi ylenkatsoa velvollisuuttaan muita kristittyjä kohtaan, vaikkakin katoliset vilpittömästi uskovat että heidän on Kristuksen seurakunta; kaikki välttämätön täytyy tehdä jotta muut selkeästi tunnustaisivat sen Kristuksen seurakunnaksi.
  8.  
  9. Teologien ja muiden viisaiden katolilaisten pitäisii opiskella eronneiden kirkkojen historiaa, opetuksia ja liturgiaa.
  10.  
  11. Soveliaissa olosuhteissa, rukouksia yhtenäisyyden puolesta pitäisi esittää yhdessä ei-katolilaisten kristittyjen kanssa.
  12.  
  13. Tärkeitä eroavaisuuksia jää jäljelle, mutta totuus on että kristityt uskovat Kristuksen jumaluuteen sekä tuntevat syvää kunnioitusta Jumalan Sanaa kohtaan joka on ilmoitettu Raamatussa.
  14.  
  15. Ekumenian vuoksi, katolilaisten täytyy aina pysyä totisena uskolle jonka hän on saanut. [34]

Nämä uudet Paavi Johannes XXIII:n aikaansamat konseptit olivat radikaali irrottautuminen roomalaiskatolisen järjestelmän historiallisista näkemyksistä. Ehdotus että protestantit ja kreikkalaiskatoliset olivat kristittyjä, mutta varsinkin heidän kutsuminen "veljiksi" oli täydellisessä ristiriidassa perinteisten katolilaisten oppien kanssa. Traditionalistit Katolisen kirkon sisällä syyttivät Vatikaani II:n dokumentin luojia siitä että he "suosivat modernia filosofiaa perinteisten katolilaisten oppien kustannuksella"; suosivat humanismia, naturalismia ja evoluutiota; kieltäytyivät tuomitsemasta sosialismia ja kommunismia; sekä tekivät sopimuksia "vapaamuurareiden", Kirkkojen maailmanneuvoston ja "Moskovan" kanssa. [35] Aika on osoittanut että nämä syytökset olivat oikeita, ja jotkut jopa arvelivat että Vatikaanin seinien sisällä oli tehty suuri vallankaappaus. Perinteisiin nojaava katolilainen R. P. Georges de Nantes sanoo:

"Toisessa Vatikaanin Konsiilissa (1962-1965), nämä kaksi miestä jotka olivat olevinaan katolilaisia Paaveja, Johannes XXIII ja Paavali VI, johtivat kokonaisen ryhmän kardinaaleja ja piispoja pois Katolilaisesta kirkosta..." [36]

Vaikka täytyykin ihmetellä että mikä sai aikaan tällaisen radikaalin muutoksen, tämän keskustelun tarkoituksen vuoksi, vastaus tähän kysymykseen on merkityksetön. Tärkeää on se, että juuri kun Ekumeeninen liike oli valmis haudattavaksi, Roomalaiskatolinen kirkko ilmestyi näyttämölle kuin ritari kiiltävissä varusteissaan pelastaakseen tämän liikkeen. Roomalaiskatolinen kirkko ei ainoastaan syleillyt "eronneita veljiään" vaan myös aloitti uusia strategioita laajentaa ekumenian pyrkimuksiä. Näistä strategioista kerrotaan myöhemmissä kappaleissa.

Johtopäätös

19. vuosisata oli todistamassa perustuksen asettamista 20. vuosisadan kuuden ensimmäisen vuosikymmenen tapahtumille. Vuoteen 1965 mennessä, näyttämö oli valmis Protestanttien ja Katolilaisten liitolle yhdistyä ja muodostaa maailmankirkko. Fundamentalistit tähän aikaan eivät ainoastaan kietoutuneet mukaan tähän taisteluun modernistien ja roomalaiskatolisten liittoa vastaan, vaan he kohtasivat myös Uusien evankelisten tulosperusteisen uhan. Koska fundamentalistit joutuivat taistelemaan kahdella rintamalla, tämä mega-kirkko näytti panevan lopun hajallaan olevien fundamentalistien uhalle. Kuitenkin, Jumalalla oli muita suunnitelmia ihmiskuntaa varten, ja maailman tapahtumat tekisivät uuden kierroksen iskeäkseen Ekumeenista liikettä vastaan.


Lähteet:


1. "Modernist Millennium", Perilous Times Newsletter, Vol. 2 #16
2. Cloud, David. "Fundamentalism, Modernism, and New Evangelicalism",
www.Whidbey.net/~dcloud/tbns/fundamen1.htm. p.2
3. Beale, David O. In Pursuit of Purity: American Fundamentalism Since 1850.
Unusual Publications, Greenville, SC, 1986. p.348
4. Ibid. p.347
5. Ibid. p.185
6. Ibid. p.154
7. Ibid. p.156
8. Ibid. p.157
9. Hunt, David. "Am I a Fundamentalist?", The Berean Call newsletter, August, 1998. p.1.
10. Dollar, George. A History of Fundamentalism in America, Bob Jones University Press, Greenville, SC. 1973. p.204.
11. Woodbridge, Charles. The New Evangelicalism, Bob Jones University Press, Greenville, SC. p.
12. Dollar. p. 207.
13. Murray, Iain H. Evangelicalism Divided, The Banner of Truth Trust, Edinburgh, UK., 2000. p.22.
14. Ibid. p.77.
15. Ibid. p.37
16. Ibid. p.190
17. Woodbridge. p. 15.
18. "Ecumenical Movement". The Columbia Encyclopedia, 6th Edition,
http://www.bartleby.com/65/ec/ecumen-mo.html. 2001.
19. Burns,Cathy. Billy Graham and His Friends, Sharing Press, Mt. Carmel, PA, 2001. p.189.
20. Ibid. p.142.
21. Ibid. p.190.
22. Ibid. p.194.
23. Ibid. p.195.
24. Reynolds, Marion H. "The Truth About the National Council of Churches",
www.fundamentalbiblechurch.net/tbcwcc.htm. p.2.
25. Murray. p.2.
26. "ENI News Highlights," Ecumenical News International, World Council of
Churches, December, 1997, http://www.wcc_coe.org/eni
27. Cloud, David. Way of Life Encyclopedia, (as quoted by) Aho, Barbara, Watch Unto Prayer Ministries, http://www.watch.pair.com/pray.html
28. Murray. p.21.
29. Reynolds. p.4.
30. Groupwatch. Interhemispheric Resource Center, Albuquerque, NM, 1988. www.irc-online.org, p.2.
31. "The Second Vatican Council". www.christusrex.org/www1/CDHN/v1.html, p.1.
32. "The Ecumenical Movement". Encarta Online Encyclopedia, http://encarta.msn.com/index/conciseindex/55/05553000.htm?z=1&pg=2&br=1, p.3.
33. Ibid. p.4.
34. "The Second Vatican Council". pp. 13-14.
35. Georges de Nantes, R.P. "Summary of the Principal Errors of Vatican II Ecclesiology", www.truecatholic.org/v2ecclesio.htm, January, 1984, p.3.
36. Ibid.
 


Takaisin