Tulosperusteinen uskonto: tarkoituksella aikaansaatu luopumus

Fundamentalismi 1950-1975 - Hiekalle rakennettu talo

Mac Dominick

"Sentähden on jokainen, joka kuulee nämä minun sanani ja tekee niiden mukaan, verrattava ymmärtäväiseen mieheen, joka huoneensa kalliolle rakensi. Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksyivät sitä huonetta vastaan, mutta se ei sortunut, sillä se oli kalliolle perustettu. Ja jokainen, joka kuulee nämä minun sanani eikä tee niiden mukaan, on verrattava tyhmään mieheen, joka huoneensa hiekalle rakensi. Ja rankkasade lankesi, ja virrat tulvivat, ja tuulet puhalsivat ja syöksähtivät sitä huonetta vastaan, ja se sortui, ja sen sortuminen oli suuri." [Matteus 7:24-27]

Kuinka mitata menestys? Yleinen menestyksen mitta maailman standardien mukaan perustuu suurelta osin rahalliseen vaurauteen; tai, "hän joka kuolee omistaen kaikkein eniten leluja voittaa". Toisaalta, paikallisseurakunnan menestyksen mitta on usein kiivaan keskustelun kohde. Monet mittaavat seurakunnan menestystä niiden yksilöiden määrällä jotka osallistuvat säännöllisesti kokoontumisiin. Toiset voisivat väittää että kastettujen tai kääntyneiden määrä on tarkempi mitta. Joku voisi jopa tehdä arvion menestyksestä perustuen rakennuksen ulkonaisiin ominaisuuksiin, linja-autojen määrään, uhrilahjojen määrään tai muihin laskennallisiin arvoihin jotka mittaavat menestystä. Kuitenkin, maallisten standardien hyödyntäminen hengellisten asioiden mittarina on epätarkoituksenmukaista. Tämä vahvistetaan raamatullisessa periaatteessa joka väittää että siinä kun "ihminen katsoo ulkonaista kuvaa, Jumala katsoo sydämeen". Jos Jumala todella katsoo sydämeen, niin eikö todellinen paikallisseurakunnan menestyksen mitta pitäisi olla tämän jokaisen jäsenen hengellinen luonne ja kehittyminen? Lähihistoria on todistanut että tätä kohtaa ei ainoastaan jatkuvasti ylenkatsota, vaan ett se on lisäksi ainakin osittain vastuussa seurakunnan jäsenten hengellisen luonteen alamäestä. Juuri tämä laiminlyönti on myös lisätekijä tapahtumissa jotka ovat johtaneet modernin tulosperusteisen uskonnon kehittymiseen.


Jos haluamme perustaa täydellisen selvityksen tästä ajasta, täytyy selvästi ymmärtää että seurakunnan tehtävä on nyt ja on ollut aina kadotettujen saavuttaminen Kristukselle sekä toissijaisesti kasvattaa näitä kääntyneitä hengelliseen kypsyyteen. Huolimatta tämän päivän "kristillisten psykologien" määräämistä trendeistä, seurakunnan tehtävä on tänä päivänä (jollei se ole ollut aina) tarjota lähde tarpeellisten taitojen hankkimiseen jolla saavuttaa käsitys kaikista ihmisen kokemuksen näkökohdista. Ilmaistaksemme tämän selvemmin, kirkko on edelleen sodassa ihmisten ikuisista sieluista, ja useimmat seurakunnan jäsenet ovat täysin unohtaneet (tai päättäneet unohtaa) tämän elintärkeän tosiasian. Edelleen, jos kristityt ottaisivat tehtävänsä Taivaan armeijan sotailaina tosissaan, he ymmärtäisivät että Lucifer ei ole mikään huvittava piirroshahmo vaan vaarallinen, eksyttävä vihollinen jonka voima ja aseistus on paljon sen yläpuolella minin ihmisen mielikuvitus voi yltää. On siksi elintärkeää että kristityt seuraisivat Efesolaiskirjeen 6 käskyjä "ottakaa päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä". Ongelma Efesolaiskirjeen ja tämän päivän yhteiskunnan välillä näyttää olevan se, että psykologian oppikirja ei mainitse edellä mainittuja aseita eikä puolustus-strategioita. Luciferia ei lyödä omaa "sisäistä voimaa" tai "itsetuntoa" kehittämällä. Yksinkertainen tosiasia on, että strategia täydelliseen voittoon Luciferista voidaan löytää Jumalan Sanasta. Se on näiden raamatullisten strategioiden toteuttamisen hylkääminen yhdistettynä korvaamiseen ihmisten psykologialla, joka on huipentunut hengellisen selkärangan murtumiseen monien konservatiivisten seurakunnan jäsenten kohdalla. Täten ei ole yllätys että seurakunta tuottaa jäseniä jotka eivät ole sotilaita vaan nynnyjä. Ei ole ihme että monilla jotka lämmittävät penkkejä jopa konservatiivisissa seurakunnissa ei ole aavistustakaan mihin he uskovat, miksi he uskovat siihen mihin he uskovat, eikä heillä ole aavistustakaan mitä "uskon puolustaminen" todella tarkoittaa. Miksi niin monet eivät ymmärrä tämän sodan seuraavanlaisia tosiasioita ja sen edeltä kerrottua johtopäätöstä?

  1. Jeesus Kristus, Kuningasten Kuningas voittaa lopulta tämän sodan.
  2.  
  3. Tässä sodassa tullaan näkemään 1000 vuotta kestävä "tulitauko".
  4.  
  5. Sillä välin, taisteluita voitetaan ja taisteluita hävitään.
  6.  
  7. Eivät kaikki armeijaan värväytyneet noudata komentajan ohjeita.
  8.  
  9. Jotkin niinsanotut voitot saattavat ajan myötä osoittautua täydellistä voittoa vähäisemmiksi, "pyrrhoksen voitoiksi" tai petolliseksi taktiikaksi jonka avulla vihollinen ainoastaan antoi illuusion voitosta.

Kaikkein pulmallisin kysymys on: Kuinka suuri joukko Elävän Jumalan seurakuntaa rappeutui tälle tasolle? 1900-luvun ensimmäisen puoliskon raamatullinen fundamentalismi -- jota johtivat suuret miehet jotka taistelivat modernismia, Uus-ortodoksisuutta ja Uutta evankelisuutta vastaan -- antoi varmasti kiinteän pohjan tämän päivän seurakunnalle. Kuinka tämä kaikki voi mennä pieleen? Vastaukset näihin kysymyksiin voidaan löytää historiasta vuosilta 1950-1975.


Kuten kerrottiin kappaleessa 3, ilmapiiri Läntisessä maailmassa (ja erityisesti Amerikassa) 1950-luvulla oli hyvin konservatiivinen, ja tämä konservatiivinen ilmapiiri ei ollut erityisen vastaanottavainen WCCC:n tai NCC:n liberaaleille taipumuksille. Ponnistusten kautta joita tekivät ihmiset kuten McIntire, Bundy ja Hargis, 1950-luku ja varhainen 1960-luku todisti joukkopakoa protestanttisista kirkoista -- niiden lähtöä jotka olivat vakuuttuneita että WCCC ja NCC eivät olleet muuta kuin kommunistien peite-organisaatioita. Jopa Ekumeenisen liikkeen, Vatikaani II:n, sekä Uuden evankelisuuden muodostaman uhan edessä, vuoteen 1965 asti fundamentalismi yleensä ja erityisesti itsenäiset baptistikirkot olivat nopeimmin kasvava uskonnollinen liike Läntisessä maailmassa. Tämän lisäksi, arabien tyrmistyttävä tappio israelilaisia vastaan vuonna 1967 johti uusien profeetallisten "lopun ajan ministeriöiden" kasvuun sekä uuteen keskittymiseen apokalyptiseen opetukseen. Tämän kaiken tuloksena, kun näytti siltä että tämä uudelleen elpynyt fundamentalismi näytti kasvavan yli kaiken käsityskyvyn, tämä liike kohtasi äkkiä nopean taantumisen. Vuoteen 1979 mennessä, karismaattinen liike pyyhki yli koko maailman, ja Assemblies of God korvasi itsenäiset baptistit nopeimmin kasvavana kirkkona maailmassa. Mikä oli syynä fundamentalismin alamäelle vuorenseinältä kun vaadittiin neljä vuosikymmentä nousta sinne? Tr. Bob Jones III:n mukaan, nopea itsenäisen baptistiliikkeen nousu oli seurausta "ilman päälle rakennettuun kirkkoon". Haastateltaessa tätä kirjailijaa, Tri. Jones selitti edelleen että vaikka 1950- ja 1960-lukujen kommunisminvastainen ilmapiiri oli perustettu tunnetulle toasiasialle, tämä ilmapiiri ei ollut raamatullinen peruste jonka varaan kasvattaa seurakuntaa. [1] Kuten aikaisemmin kerrottiin, seurakunnan tehtävä on saavuttaa kadotetut Kristukselle, sekä toissijaisesti kasvattaa nämä kääntyneet täydelliseen hengelliseen kypsyyteen. Aivan kuten ne jotka kääntäisivät tämän päivän seurakunnan ryhmäterapiaistunnoksi ovat menneet harhaan menetelmien ja päämäärän suhteen, Tri. Jones painotti että kommunisminvastaiselle ilmapiirille rakennettu seurakunta oli myös raamatullisesti harhassa, ja täten siltä puuttui raamatullinen perusta pitää jäsenensä keskittyneenä raamatulliseen tehtävään. Kuitenkin, täytyy huomauttaa että tuhannet aidosti kääntyneet jotka kasvoivat täyteen hengelliseen kypsyyteen liittyivät seurakuntaan tämän jakson aikana. Kuitenkin, Tri. Jones huomautti myös että kommunisminvastaisuudesta tuli markkinointikeino ilman kiinteää perustusta. Tämä johti siihen että mukana oli monia jäseniä joiden päämäärät eivät olleet yhdenmukaisia Raamatun kanssa. Täten syntyi "ilman päälle rakennettu kirkko". Tri Jonesin analogia "ilman päälle rakennetusta kirkosta" on täydellinen synonyymi termistä jota Jeesus käytto kun hän kuvasi tyhmän miehen hiekalle rakennettua taloa, ja seurakunta joka perustuu ei-raamatullisiin päämääriin on tällainen.


Vaikka tämä antikommunististen fundamentalistien rakentama "huone" saattaa hyvinkin olla hiekalle rakennettu, tämä huone, yhdistettynä niiden fundamentalistien kanssa jotka olivat tukevasti juurtuneet raamatullisiin periaatteisiin, olivat merkitävänä vastavoimana ekumenian uhalle. Toisaalta, Vatikaani II:n ekumeeninen rauhantunnustelu joka kutsui protestantteja "eronneiksi veljiksi" ei ollut ainoastaan historiallinen paradoksi, vaan tämä modernismin ja katolilaisuuden arvoituksellinen liitto antoi esimerkin seuraavasta loogisesta askeleesta ekumeenisen prosessin kehityksessä. Edelleen, tämä filosofinen kompromissi joka oli välttämätön molemmille osapuolille jotta saataisiin aikaan tällainen liitto, antaa painoarvoa käsitykselle että uskonnollisilla liberaaleilla (samoin kuin poliittisilla liberaaleilla) on synnynnäinen kyky toimia optimaalisesti ryhmänä. Niin kutsutut liberaalit (yleisesti) ovat ilmeisesti halukkaita siirtämään syrjään luontaiset filosofiset tai opilliset eroavaisuudet jotta edistettäisiin ekumeenista ryhmä-asiaa. Sitävastoin, uskonnolliset ja poliittiset konservatiivit eivät organisoidu hyvin. Nämä ryhmittymät painottavat yksilöllistä pelastusta, yksilön vastuuta, yksilön oikeuksia sekä "jylhän yksilöllisyyden" pioneerihenkeä. Näiden organisaatioiden jäsenet eivät ole halukkaita tekemään kompromisseja opin tai periaatteiden suhteen saavuttaakseen synteesiä joka hyödyttäisi ryhmää tai tätä liikettä. Tuloksena, fundamentalismi on osittain sirpaloitunut, ja itsenäisillä seurakunnilla on vaikeuksia välttää hajoamisia opillisten kiistojen seurauksena tai jopa vähäpätöistenkin asioiden seurauksena. Koska näiden itsenäisten ryhmien suuressa mittakaavassa tapahtuva järjestäytyminen oli (ja on edelleen) mahdotonta, modernistien ja katolilaisten yhteistyö Vatikaani II:ssa toimi kuin vuorovesi jonka oli määrä murskata kasvava mutta sirpaloitunut fundamentalistinen liike.


Maailman tapahtumat, kuitenkin, tukivat fundamentalismin kasvua tällä jaksolla. Toisen Vatikaanin Konsiilin aikaiset vuodet, 1960-luvun alkupuoli, olivat hengellisen taistelun aikaa monilla rintamilla. Länsimaista yhteiskuntaa revittiin rikki "seksuaalisen vallankumouksen", "huumekulttuurin" ja "uuden moraalisuudenmyötä". Yhdysvalloissa, 1960-luku toi myös esiin uusia moraalisia pulmia Kansalaisoikeusliikkeen ja Vietnamin sodan vastustajien myötä. Se oli oikeutettu reaktio tämän jakson yhteiskunnalliselle mullistukselle joka lennätti raamatullisen fundamentalismin ekumenian uhan yli. 1960-luvun lopulla, itsenäiset baptistikirkot (pastori Jack Hylesin johdolla) kerskuivat suurimmalla seurakuntien kokoontumisella maailmassa. Ironisesti, se oli ilmeisesti näiden suurten ministeriöiden menestys joka johti luopumukseen täydellisestä kuuliaisuudesta seurakunnan raamatulliselle tehtävälle.


Tri. Jones III kuvaili monia näistä itsenäisistä baptistikirkoista sanoilla "super-aggressiivinen sieluja voittava kirkko". Nämä ministeriöt olivat kirkkoja jotka painottivat hyvin aggressiivisia keinoja "voittaa kadotetut Kristukselle", samalla kun he antoivat hyvin vähän painoarvoa näiden uusien kääntyneiden hengelliselle kasvulle. Taas kerran, pitäisi panna merkille että kadotettujen voittaminen on kirkon tärkeä tehtävä, eikä sitä pitäisi aliarvioida millään tavalla. Kuitenkaan, tämä ei ole kirkon ainoa tehtävä ja menetelmien voittaa kadotettuja Kristukselle pitäisi noudattaa Raamatun ohjeita. 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun fundamentalististen ryhmien julkaisut asettivat epärealistisia, ei-raamatullisia standardeja seurakunnille saavuttaa ja kastaa suuria ihmismääriä. Esimerkiksi, Tri. Jones kertoi, että eräässä tällaisessa julkaisussa kerrottiin että "itsenäinen kirkko joka kastaa vähemmän kuin 200 ihmistä vuodessa on taantuvassa tilassa". Tri. Jones painotti edelleen että tällaisilla epärealistisilla ja mielivaltaisilla mittareilla ei ollut lainkaan raamatullista perustaa ja johti monet epäaitoihin kääntymyksiin jotka edelleen edesauttoivat "ilman päälle" rakennettua kirkkoa. Toinen esimerkki kertoo miehestä joka johti 100 ihmistä Jeesukselle eräänä lauantaina. Tämä mies oli hyvin innokas kertomaan suuresta menestyksestään, mutta missä olivat nämä kääntyneet seuraavana päivänä, seuraavana viikkona tai seuraavana vuonna? Huolimatta näistä kysymyksistä, tämä "super-aggressiivinen sieluja voittava kirkko" jatkoi näiden menetelmien hyödyntämistä vaikka kykeni pitämään sisällään vain hyvin harvat näistä säntillisesti kerrotuista kääntyneistä aikuisuuteen asti. Tri. Jones kertoi että nämä ministeriöt saivat todistaa "hedelmien puutetta" jäsentensä elämässä. Täten, monilta haihtuivat harhakuvitelmat ja he lähtivät pois.


Tri. Jones mainitsi myös että painopiste fundamentalistisuuden sisällä muuttui kahdesti 1950-luvun jälkeen. Kommunisminvastaisuus vaihtui super-aggressiivisuuteen, ja 1970-luvun puoliväliin mennessä, tämä "ilman päälle rakennettu" kirkko oli taantumassa. Jotta asiat muuttuisivat vielä pahemmiksi, painopiste fundamentalistisuudessa vaihtui taas 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa. Tätä siirtymistä johti voimallinen baptistisaarnaaja Lynchburgista, Virginiasta, Jerry Falwell. Kun Tri. Falwell organisoi "Moral Majority":n poliittiseksi liikkeeksi, monien fundamentalististen kristittyjen painopiste muuttui taas kerran seurakunnan raamatullisesta tehtävästä poliittiseen kampanjaan "pelastaa meidän kulttuurimme". Tämä taas johti muiden ministeriöiden perustamiseen joiden ainoa tarkoitus oli "säilyttää meidän kristillinen perintömme". Tämä kulttuurisota oli, enimmäkseen, hyvien aikomusten aikaansaamaa, ja se on saattanut hyvinkin olla sotimisen arvoista mutta vain poliittisella tasolla; ja Tri. Falwellin vakaumukset olivat kunnioitettavia. Kuitenkin, tämä liike sai kirkon taas kerran hylkäämään painopisteensä raamatulliseen tehtäväänsä. Puhuttaessa pyrkimyksistä säilyttää "Amerikan kristillinen perintö" -- jos amerikkalaiset tunnustaisivat todellisen kristillisen perintönsä, he ymmärtäisivät että useimmat ministeriöt tällä areenalla ovat pahasti harhassa sen suhteen keitä raamatullisen kristillisyyden alullepanijat tässä maassa itseasiassa olivat. Todellisuudessa, pyrkimys "pelastaa meidän kristillinen perintömme" on vain toinen näkökulma "kulttuurisotaan". Kuitenkaan,. Jeesus ei koskaan käskenyt ketään meistä pelastamaan kulttuuriamme, eikä tämä ole kirkon tehtävä. Edelleen, kuten Tri. Jones niin tarkkaan ilmaisi, "kulttuuri ei pelastunut, super-aggressiivisten seurakuntien kääntyneet katosivat, lupauksia ei pidetty, ja enemmistö tuli harhaanjohdetuksi". Tuloksena, monet entiset fundamentalistit olivat nyt kypsiä poimittaviksi.


Haastateltaessa fundamentalistista pastoria Jack Burgessia, saatiin lisää itseään havainnoivaa analyysiä fundamentalismin taantumisesta 1970-luvun puolivälistä vuosikymmenen loppuun. [2] Hänestä on selvää että itse pastorit ovat syyllisiä tähän taantumiseen. Sillä itsenäisissä seurakunnissa jäsenet ovat vastuussa ainoastaan Jumalalle. Ei ole hierarkiaa jota syyttää, ei konsiilia tai synodia tai edes seminaaria jota syyttää epäonnistumisesta. Itsenäisen baptistiliikkeen tapauksessa 1960-luvulta 1970-luvun alkupuolelle, monet sen tunnetummista paikallisista johtajista unohtivat että "Jumalan armeijan" sotilaan ensisijainen tehtävä on "uskon puolustaminen". Sen sijaan että olisivat tehneet näin, monet pastorit nousivat hyökkäykseen valtiota vastaan siinä määrin joka vieraannutti heidät kadotetulta maailmalta joka heidän oli tarkoitus saavuttaa. Nämä loukkaavat menetelmät sitten johtivat monet siihen pisteeseen että heidän ehdottomuutensa esitettiin virheettömyytenä. Tätä virheettömyyttä sitten tuettiin tunteisiin vetoamalla, saarnaamalla henkilökohtaisista mieltymyksistä sekä hätiköidyillä ennustuksilla koskien Raamatun profetioiden täyttymystä kuten seurakunnan ylöstempausta. Pohjakosketus oli se että monet paikalliset pastorit yksinkertaisesti tekivät itsensä täydellisiksi Jeesuksen Kristuksen palvelijoiksi. Tällaiset ylimieliset toimet olivat varmasti tuomittuja epäonnistumaan, ja seurauksena ollut alamäki tuli lannistavien sääntöjen ja ohjeiden myötä joita fundamentalistiset kirkot tyrkyttivät hengellisesti kypsymättömille kannattajilleen, sekä päivämäärien joille ennustetut tapahtumat jäivät toteutumatta. Suuret määrät fundamentalististen kirkkojen jäseniä pääsi irti harhakuvitelmista koskien kirkkojen sääntöjä, kirkon politiikkaa sekä toteutumatta jääneitä ennustuksia.


Kun kaikki on sanottu ja tehty, aika kertoo onko menestystä koettu. Monet liikemaailmassa mittaavat menestystä perustuen viikottaisiin, kuukausittaisiin tai neljännesvuosittain tehtäviin katsauksiin, ja lopullinen johtopäätös tehdään vuosittaisessa tilinpäätöksessä. Yhtiön menestystä kyseisenä vuonna verrataan aikaisempiin vuosiin. Tämän lisäksi, tehdään ennustuksia tuleville vuosille, ja yhtiö arvioi suoritustaan etukäteen laadittuihin ennustuksiin nähden. Eräs havainnoiva esimerkki tästä on yhtiö joka liitetään menestykseen; elektroniikkajätti Panasonic. Panasonic vaatii johtokuntaansa tekemään 200-vuoden suunnitelman ennustamaan yhtiön menestystä tulevaisuudessa. Vaikka jotkut saattavat sanoa että tällainen menee liiallisuuksiin, kukaan ei voi kiistää tämän monikansallisen korporaation menestystä. Jos tätä edellä kerrottua sovelletaan Herran työhön, voidaanvahvistaa tämä kiistämätön totuus: MENESTYSTÄ EI MITATA VUOSISSA VAAN VUOSIKYMMENISSÄ. Siksi, seurakunnan todellinen menestys täytyy koetella ajan kanssa. Joku voisi väittää että 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen fundamentalisti-sotureiden menestys kesti ajan hyökkäyksen, mutta uusi sukupolvi nousi ja muutti sen mikä oli rakennettu kiinteälle perustukselle, "ilman varaan rakennetuksi kirkoksi" tai hiekalle rakennetuksi huoneeksi joka ei kestäisi ajan koetusta.


Raju fundamentalistisen liikkeen ja itsenäisten baptistikirkkojen nousu 1950- ja 1960-luvuilla oli sellainen jolta varmasti puuttui kiinteä perustus. Vaikka monet näistä kirkoista ovat edelleen olemassa, ja vaikka monet käyttävät edelleen samoja menetelmiä jotka toivat menestyksen aikoinaan, monien jäsenmäärä on vähentynyt suuresti. Tri Bob Jones III teki yhteenvedon "ilman varaan rakennetun kirkon" traagisista tuloksista kun hän luetteli syitä niiden alamäkeen:

  1. Kiinteä raamatullinen oppi ylenkatsottiin tai jätettiin pois.
  2.  
  3. Näillä ministeriöillä ei ollut kiinteää perustusta.
  4.  
  5. Nämä ministeriöt olivat markkina-ajattelun sokaisemia eikä niillä ollut mitään mistä pitää kiinni paitsi ilma.
  6.  
  7. Jäsenet eivät tienneet mihin he uskoivat.

Tri. Jonesin lausunto tilanteesta opettaa taas kerran että ihminen -- edes kristitty ihminen -- ei opi mitään historiasta. Hänen luettelonsa taustalla olevista asioista toistetaan tämän päivän "etsijä-ystävällisissä", tulosperusteisissa ministeriöissä. Edelleen, Pastori Burgessin lausunto pastorin vastuusta on lopulta tämän päivän yhä epätoivoisemmaksi käyvän tilanteen ydin. 1970-luvun jälkipuoliskon haihtuva uskonnollinen ilmasto Yhdysvalloissa oli luopumuksen, ekumeenisen evankelisuuden, uuden evankelisuuden, epäonnistuneen ekumeenisen liikkeen sekä itsenäisen baptistiliikkeen nopean nousun ja taantuman huipentuma. Tämä tapahtumasarja ei luonut ainoastaan täydellistä hengellistä tyhjyyttä uusien uskonnollisten liikkeiden (tai tässä tapauksessa uudistuneen liikkeen) täytettäväksi, vaan se synnytti myös riittävän määrän pettyneitä yksilöitä jotka olivat "kypsiä poimittaviksi". Jotta hyödynnettäisiin tätä tilannetta, uudistunut uskonnollinen liike tarvitsisi hyvin rahoitetun organisaation tukea jollainen on Roomalaiskatolinen kirkko. Tällainen liike tarvitsisi sisäänsä osia ekumeniasta ja fundamentalismista. Tällaisella liikkeellä täytyy olla laaja hyväksymis-pohja joka kattaisi koko sfäärin katolisista baptisteihin. Tällainen liike olisi suuri myötävaikuttaja tämän päivän tulosperusteiselle uskonnolle. Toisen aallon karismaattinen liike oli juuri tällainen liike.


Lähteet:


1. Jones, Bob III. Personal Interview, Bob Jones University, Greenville, SC, April 17, 2002.
2. Burgess, Jack. Telephone Interview, March 10,2002.
 


Takaisin