Tulosperusteinen uskonto: tarkoituksella aikaansaatu luopumus

21. vuosisadan kirkon uranuurtajat (osa 4/4)

Mac Dominick

Oppilaitokset

Fullerin teologinen seminaari

Protestanttisen reformaation tarkoitus, uudistajien itsensä mielestä, ei ollut muuta kuin uudistaa Roomalaiskatolinen uskonto. Luther, esimerkiksi, ymmärsi että katolilaisuus oli ristiriidassa uskosta vanhurskautumisen opin kanssa ja pyrki uudistamaan (tai muuttamaan) katolilaisuuden siihen asemaan joka olisi yhdenmukainen Jumalan Sanan kanssa. Kuitenkin, historia paljastaa että Rooman Kirkko ei ihastunut Lutherin pyrkimyksiin joten se julisti hänet ja hänen kannattajansa lainsuojattomiksi. Siten, Luterilainen kirkko (samoin kuin kaikki protestanttisuus) ei syntynyt eristäytymisen seurauksena, vaan pikemminkin poisjäämisen. Kirkko-organisaatio joka syntyi tästä toimenpiteestä perustui moniin Jumalan Sanan fundamentalistisiin prinsiippeihin mutta jäi vailinaiseksi täydellisestä Jumalan Sanan noudattamisesta muissa opillisissa ja organisaatiota koskevissa kysymyksissä jotka säilyttivät katolilaisuuden väärät opetukset (esimerkiksi lapsikaste). Nämä jäljellä olevat kysymykset olivat avaintekijöitä jotka erottivat nämä seurakuntaruumiit konservatiivisemmista, raamatullisista Anabaptisteista ja muista ryhmistä jotka eivät koskaan olleet osa Rooman Kirkkoa.


Kun uusi sukupolvi protestantteja nousi, rationalismi ja relativismi alkoi soluttautua seminaareihin ja toimipisteisiin joista syntyiväy valtavirran protestanttiset kirkot. Kun tämä ajatusprosessi lopulta rappeutui avoimeen modernismiin, fundamentalismi liikkeenä syntyi. 1920-luvun alkupuolen fundamentalistinen liike alkoi alunperin liikkeenä uudistaa valtavirran protestanttiset suunnat, mutta fundamentalistit jotka kävivät näitä taisteluita löysivät lopulta että ainoa Raamatun mukainen kurssi oli eristäytyminen (2 Kor. 7:14). Täten, eristäytymisen oppi iskostui uskonnolliseen sielunelämään -- ja yhdessä dispensationaalisen teologian kanssa, amerikkalainen fundamentalismi kasvoi räjähdysmäisesti sekä lukumäärällisesti että hengellisesti (katso osa 3). Kuitenkin, kuten kerrottiin keskusteltaessa Harold J. Ockengasta, oli noussut uusi sukupolvi miehiä jotka häpesivät fundamentalismin polttomerkkiä. Nämä miehet eivät pitäneet dispensationaalisesta teologiasta. Nämä miehet eivät omaksuneet eristäytymisen oppia. Nämä miehet eivät pitäneet fundamentalistisen liikkeen "takametsien" intellektualismin puutteesta joka syntyi lehtimajoissa ja leirikokouksissa. Nämä miehet halusivat palata Augustinuksen ja Calvinin "klassiseen ortodoksisuuteen". He halusivat uudistaa fundamentalistisuuden samaan tapaan kuin protestantit yrittivät uudistaa roomalaiskatolisuuden, ja niinkuin fundamentalistit yrittivät uudistaa hengellisesti avion rikkoneen protestanttisuuden. He halusivat tuoda takaisin Varhaisen Protestanttisen kirkon intellektuaalisemman, oppineemman ortodoksisuuden. Lyhyesti, tämä ryhmä pyrki palauttamaan alkuperäisen protestanttisuuden sellaisena kuin se esiintyi ennen rationalismin ja relativismin soluttautumista -- heidän päämäränään oli todellinen reformoitu katolilaisuus johon sisältyi Augustinuksen, Lutherin ja Calvinin teogogia -- ilman Anabaptistien ja dispensationalisuuden vaikutusta.


Näistä kaipauksista nousi esiin Harold J. Ockengan unelma perustaa seminaari joka olisi tärkeä komponentti ja linnake intellektualismille, fundamentalismin reformaatiolle. Samaan aikaan, Tri. Charles Fuller, erittäin menestyksekäs fundamentalistinen radio-evankelista, unelmoi seminaarista joka kouluttaisi lähetystyöntekijöitä maailman evankelioimiseen. Vuonna 1947, nämä kaksi unelmaa liittyivät yhteen. Perustettiin Fullerin teologinen seminaari -- "Evankelinen koulutuskeskus" -- Pasadenaan, Kaliforniaan, jossa yhdistyivät fundamentalistisuus, evankelisuus ja intellektualismi. Ockenga ensimmäisenä presidenttinään, Fullerin seminaarista tuli sillanpääasema hyökkäyksessä "takametsien fundamentalistisuutta vastaan". [58]


Tämä Ockengan ja Fullerin sillanpääasema ei syntynyt ilman vakavia komplikaatioita, sillä Fullerin seminaari ryömi liejussa ensimmäisestä päivästään alkaen. Varhaiset johtokunnan ja tiedekuntien jäsenet pitäytyivät halveksitun fundamentalismin opillisella perustalla, ja niin kauan kuin Charles Fuller ja hänen radio-ministeriönsä rahoittivat tätä koulua, heidän oli pakko käsitellä hyvin varovasti aiheita jotka saattaisivat loukata näitä suurelta osin fundamentalistisia suojelijoita. Vielä, heidän suunnitelmansa aivan olennainen osa oli "Kolmannen tien" filosofian perustaminen jossa "terve protestanttisuuden kolmas voima voisi kukoistaa". [59] Jos suunnitelma menestyisi, syntyisi avoin kanava dialogille valtavirran uskonnollisten hahmojen kanssa joka toisi enemmän evankelisia mahdollisuuksia; ja he olisivat tehokkaampia evankelioinnissa, kunnioittaisivat enemmän omaa intellektuaalisuuttaan, ja säilyttäisivät silti isiensä fundamentalistisen teologian. Kuitenkin, tämä strategia kiivaaseen hyökkäykseen fundamentalistien taholta (johdossa Carl McIntire) jotka syyttivät heitä luisumisesta kohti modernismia -- kuten myös modernistien taholta jotka syyttivät heitä yhteyksistä fundamentalisteihin.


Loistava esimerkki näistä vaikeuksista oli Fullerin seminaarin kamppailu tulla Los Angelesin Presbyteerisen Kirkon suosioon. He anoivat ja kerjäsivät vuosia että heidän oppilaillaan olisi mahdollisuus nousta USA:n Presbyteerisen Kirkon papeiksi. Vuonna 1949, Ockenga meni jopa niin pitkälle että palkkasi huomattavan eurooppalaisen teologin, Bela Vassadyn, Fullerin tiedekuntaan (Vassady oli Kirkkojen maailmanneuvoston perustaja). Kuitenkin, suunnitelma epäonnistui. Fullerin seminaari menetti taloudellisen tuen ja joutui tulilinjalle Vassadyn Raamatun erehtymättömyyttä koskeneen heikon asenteen suhteen, eikä Los Angelesin Presbyteerinen Kirkko edelleenkään suostunut myöntymään heidän anomukseensa.


Kompromissi Vassadyn skenaarion kanssa oli ensimmäinen osoitus Fullerin johdon halusta hylätä Jumalan Sanan opetukset saavuttaakseen päämääränsä uudistaa tämä vaikeasti tavoitettava Klassinen ortodoksisuus. Kun vuodet kuluivat, tilanne johti kompromissiin toisensa jälkeen ja synnytti lopulta ilmapiirin joka johti antautumiseen väärälle opille. Seuraavassa esitetään ainoastaan vailinainen luettelo kohokohdista tiellä täydelliseen luopumukseen:

  • Kieltäytyminen omaksumasta Raamatun virheettömyyden asennetta, sekä lopulta "rajoitetun virheettömyyden" filosofian omaksuminen (Fullerin teologinen seminaari sanoo että Calvin ja Luther eivät opettaneet virheettömyyttä). [60]

  • Kieltäytyminen tuomitsemasta Karl Barthia ja uusortodoksisuutta. [61]

  • Keskustalainen asenne liberaaliin RSV-Raamatunkäännökseen. [62]

  • "Kristillisen suvaitsevaisuuden filosofia". [63]

  • Post-tribulation tempaus -eskatologian popularisoiminen. [64]

  • Yksimielisyys Billy Grahamin kanssa kun hän karttoi fundamentalisteja vuoden 1957 New Yorkin ristiretkellään (vuonna 1958 Grahamista tuli Fullerin johtokunnan jäsen). [65]

  • Sellaisen filosofian omaksuminen jossa pyritään minimoimaan Evankeliumin loukkaavuus sekulaaria kulttuuria kohtaan, [66] ja täten siltojen rakentaminen moderniin ajattelutapaan ja kulttuuriin. [67]

  • Teistisen evoluution omaksuminen ja edistäminen. [68]

  • Psykologisen tiedekunnan avaaminen joka käynnisti "Kristillisen psykologian" Suuremman evankelisen yhteisön keskuudessa. [69]

  • Church Growth Movementin synnyttäminen sekä käyttäytymistieteiden sekoittaminen teologiaan. [70]

  • Rockefeller-säätiön rahoittamien ohjelmien ottaminen mukaan koulutusohjelmaan. [71]

  • Rajoitetut opilliset edellytykset Nikealaiselle ortodoksisuudelle. [72] Nikealainen ortodoksisuus perustuu Nikean uskontunnustukseen. Tämä uskontunnustus laadittiin Nikean kirkolliskokouksessa jonka Rooman Keisari Konstantinus kutsui koolle, ja käytännössä, perusti Roomalaiskatolisen kirkon.

  • Karismaattisen opetuksen, ilmiöiden ja filosofioiden hyväksyminen. Tämän voi todeta Wagnerin, Wimberin ja muiden karismaatikkojen opetuksista, sekä David J. du Plessis:in vastaanottaminen; tämä mies oli instrumenttina karismaattisen liikkeen maailmanlaajuisessa edistämisessä ja hyväksymisessä. [73]

  • Fulerin psykologi, Richard Foster perusti Renovare:n joka on hindulaisuuden ja kristinuskon synteesi. Edelleen, hän uskoo että Jumala toimii "repiäkseen alas muurit jotka erottavat meidät toisistamme". Käynti Renovaren sivuilla paljastaa että tämä on ekumeeninen pyrkimys jolla on okkultistinen tausta. [74]

  • Ekumeenisen keskustelun käynnistäminen ja yhteiset jumalanpelvelukset roomalaiskatolisten kanssa. [75]

  • Vuoteen 1982 mennessä, vain 15% Fullerin oppilaista uskoi Raamatun virheettömyyteen ja 44% heistä piti itseään "helluntailaisina tai karismaattisina kristittyinä". [76]

  • Vuonna 1995, Fullerin seminaari isännöi Kirkkojen maailmanneuvostoa. [77]

  • Tammikuussa 2003, "50 johtajaa 30 uskontokunnasta (episkopaalit, ortodoksit, roomalaiskatoliset, helluntailaiset, evankeliset ja protestantit) kokoontuivat Fulleriin käynnistääkseen uuden ekumeenisen liiton nimeltään 'Christian Churches Together USA'". [78]

Perustuen tähän listaan, tämän käsikirjoituksen lukijan ei pitäisi olla yllättynyt tästä uusiutuvasta teemasta joka on aikaisemmin listattu Uuden paradigman kuuluisuuksien elämäkertoihin. Tämä teema ei ole vähempää kuin näiden yksilöiden yhteys Fullerin teologiseen seminaariin -- Ockenga, Graham, McGavran, Wagner, Warren, Maxwell, ja George. Tämä joka alkoi kunniallisena (mutta harhaanjohdettuna) yrityksenä uudistaa se jota pidetään "klassisena ortodoksisuutena" on johtanut avoimeen uskonnolliseen laittomuuteen; ja jopa Charles Fuller ja Harold Ockenga olisivat aivan varmasti kauhuissaan heidän uudistus-strategiansa epäonnistumisesta. Pois lähteneen Fullerin professorin lausunto hänen kirjassaan "Battle for the Bible" on profeetallinen:

"Alaspäin tietä, menee siihen sitten viisi vuotta tai viisikymmentä vuotta, jokainen instituutio joka poikkeaa uskosta virheettömään Raamattuun poikkeaa myös muista uskon fundamenteista ja lakkaa olemasta evankelinen siinä mielessä kuin historia ymmärtää tämän termin." [79]

Fullerin seminaarista on nyt tullut kaikkein kuuluisin laitos joka tuottaa ja majoittaa "Evankelisen vasemman laidan" jäseniä "Kolmannen tien" teologian kanssa -- sekoitus evankelisuutta, karismaattisuutta ja roomalaiskatolista opetusta joka johtaa radikaaliin sentriseen filosofiaan. Samalla kun joku voisi väittää että tämä "klassinen ortodoksisuus" jota Ockenga pyrki uudistamaan, oli, olennaisilta osiltaan, reformoidun katolilaisuuden ja evankelisten opetusten synteesi; karismaattisten uskomusten lisääminen tähän soppaan on vienyt sen, mikä parhaimmillaankin oli vain kyseenalainen uskomusjärjestelmä, täydellisen laittomuuden reunamille. Kuitenkin, huolimatta tämän instituution ilmiselvästä harhaoppisuudesta, tämä "Suurempi evankelinen yhteisö" hyväksyy heidän "keskitien" tai "maltillisen" asenteensa ja seuraa sokeasti tämän instituution tukijoita tai tästä instituutiosta valmistuneita jotka ovat näitä 21. vuosisadan Uuden paradigman kirkon tähtiä. Koska suuret ihmismäärät seuraavat näitä tienraivaajia, Kolmannen tien radikalismista on tullut maltillista -- tai neutraalia. Miksi tällainen paradoksi hyväksytään? Vastaus on erittäin yksinkartainen: Läntisen kulttuurin "kristillinen" väestö on unohtanut Jumalan Sanan "vanhat polut" ja hyväksyy sokeasti jokaisen valheen joka kuulostaa uskonnolliselta mutta joka ei peukaloi heidän elämäntapaansa. Täten, se on Fullerin seminaari josta Uuden paradigman kirkko on noussut Tulosperusteisen uskonnon siemenistä joiden istuttamista jatketaan niiden ihmisten hedelmällisiin mieliin jotka etsivät Pasadenan maltillista, intellektuaalista kasvualustaa.

Johtopäätös

Kaikella ihmiskuntaa on omat sankarinsa, eivätkä Uuden paradigman kirkkopelin pelaajat ole poikkeus. Valitettavasti, tämä tutkimusmatka läpi ajan ja näiden yksilöiden elämän paljastaa matelevan luopumuksen kehityksen fundamentalismin aloituspisteestä täydellisen laittomuuden lopulliseen olotilaan. Nämä yksilöt olivat (tai ovat) totisesti juuri näitä "tienraivaajia" jotka johtavat Evankelisen kristillisyyden näkökyvyttömät massat samaan luopumuksen kuiluun josta tuli niiden kohtalo jotka seurasivat modernisteja jotka kieltävät useimmat fundamentalistiset doktriinit joista nämä samat evankeliset väittävät pitävänsä kiinni. Kuitenkin, kaikki jäljet fundamentalistisesta teologiasta ovat hiljalleen katoamassa evankelisista ympyröistä kun Tulosperusteisen uskonnon menetelmät, joka omaksuu kulttuurillisen relativismin valtaosaltaan postmodernin suvaitsevaisuuden kulttuurissa, vaarantaa useita asioita:

  • Vahvan opetuksen tukahduttaminen, jotta vedottaisiin valtavirran kulttuuriin, johtaa totuudesta kiinni pitämisen tai siihen uskomisen poissaoloon.

  • Absoluuttisen totuuden poissaolo kalvaa perustukset absoluuttisen Jumalan Sanan opetukselta.

  • Täten, evankeliset "maalaavat itsensä nurkkaan" omaksumalla kulttuurilliset normit.

  • Kuten Fullerin seminaarin historia todistaa, sitten kun nurkkaan maalaaminen on alkanut, siitä tulee paljon vakavampi ajan kuluessa. Esimerkiksi, Ockengan Uusi evankelisuus oli paljon lähempänä fundamentalismia kuin Warrenin, Hybelsin, Maxwellin tai Southerlandin. Sitten kun ollaan omaksuttu yksi virhe, askel suuremmalle ja vakavammalle virheelle on entistä helpompi ottaa.

  • Siksi, voidaan olettaa että Uuden paradigman kirkon teologia ja menetelmät jatkavat etääntymistään opillisesta alkuperästään; siitä joka fundamentalisteiksi kutsutuilla uskon puolustajilla on.

Koko tämän skenaarion suuri tragedia on se tosiasia että niin monet yksilöt jotka seuraavat näitä Uuden paradigman tienraivaajia ovat niiden lapsia jotka ottivat militantin asenteen modernismia vastaan niinkin myöhään kuin 1970-luvun alkupuolella. Ei voi muuta kuin ihmetellä että tullaanko seuraavasta sukupolvesta sanomaan: "Nousi heidän jälkeensä toinen sukupolvi, joka ei tuntenut Herraa eikä niitä tekoja, jotka hän oli tehnyt."


Lähteet

1.      Moritz, Fred. Contending for the Faith, Bob Jones University Press, Greenville, SC, 2000, p.104.

2.      Ibid. pp. 98-100.

3.      Dollar, George. A History of Fundamentalism in America, Bob Jones University Press, Greenville, SC. 1973. p.204.

4.      Woodbridge, Charles. The New Evangelicalism, Bob Jones University Press, Greenville, SC. p.

5.      Cloud, David. “Fundamentalism, Modernism, and New-Evangelicalism” (Part 2), O Timothy magazine, Volume 12, Issue 1, 1995.

6.      Ashbrook, John E. The New Neutralism II, http://americanpresbyterianchurch.org., p.2.

7.      Burns, Cathy. Billy Graham and His Friends, Sharing Press, Mt. Carmel, PA, 2001, p.52.

8.      Personal Letter found in the “Billy Graham File”, Bob Jones University, Greenville, SC.  Used with permission of Dr. Bob Jones III.

9.      Ibid.

10.  Ibid.

11.  Ibid.

12.  Ibid.

13.  Christianity Today Library, http://www.ctlibrary.com/ch/2000/65/1.12.html

14.  “Billy Graham File”.

15.  Ibid.

16.  For example, Billy Graham and His Friends, by Dr. Cathy Burns.

17.  Wagner, Peter. Understanding Church Growth, Eerdmans Publishing, Grand Rapids, MI, 1970, p.ix.

18.  Ibid. p.viii.

19.  Ibid. p.x.

20.  Ibid.

21.  World Goodwill Newsletter, New Group of World Servers, Lucis Trust, NY.

22.  McGavaran, Donald. Understanding Church Growth, Eerdmans Publishing, Grand Rapids, MI, 1970, p.156.

23.  Wagner. p.x.

24.  Ibid. p.xiv.

25.  McGavaran, Donald and Arn, Win.  Back to Basics in Church Growth, Tyndale House, Wheaton, IL, 1981, p.11.

26.  Koester, Robert. “The Law and Gospel in the church Growth Movement”, Dakota-Montana Pastoral Conference—September 18-19, 1984. 

27.  Ibid. 

28.  Scherer, J.A “The Life and Growth of Churches in Mission”, International Review of Missions, 60/237, 1971, p.131.

29.  Source Unknown

30.  Burns. P.113.

31.  Pritchard, G.A. Willow Creek Seeker Services, Baker Book House, Grand Rapids, MI, 2001, p.51.

32.   Ibid. p.52.

33.  Ibid. p. 50.

34.  Ibid. p. 51.

35.  Ibid.

36.  Ibid. p. 53.

37.  Burns. p.119.

38.  Ibid. p. 113.

39.  Ibid. p. 114.

40.  Ibid.

41.  Ibid.

42.  Ibid. p. 115.

43.  Pritchard. P.54.

44.  Burns. p.121.

45.  Ibid. p. 116.

46.  Pritchard. p.54.

47.  Christanity Today 11.18.02.  http://www.christianitytoday.com/ct/2002/012/1.42.html

48.  Warren, Rick. The Purpose-driven Church, Zondervan, Grand Rapids, MI, 1995,Flyleaf.

49.  Ibid. p.58.

50.  http://www.norcal.org/norcal/BRC.cfm

51.  Pritchard. p.53.

52.  Ibid. pp. 229,274.

53.  www.willowcreek.com/wca_info/

54.  Southerland, Dan. Transitioning, Leading Your Church Through Change, Zondervan Publishers, Grand Rapids, MI., 1999, p. 135.

55.  www.leadnet.org

56.  www.metachurch.com

57.  www.ccnonline.net

58.  Marsden, George. Reforming Fundamentalism: Fuller Seminary and the New Evangelicalism, Eerdsman Publishing, Grand Rapids, MI, 1987, pp. 53-55.

59.  Ibid. p.57.

60.  Ibid. p.285.

61.  Ibid. p.111.

62.  Ibid. p.137.

63.  Ibid. p.148.

64.  Ibid. p.151.

65.  Ibid. p.167.

66.  Ibid. p.181.

67.  Ibid. p.266.

68.  Ibid. p.206.

69.  Ibid. p.233.

70.  Ibid. p.241.

71.  Ibid. p.256.

72.  Ibid. p.268.

73.  Ibid. p.292.

74.  Aho, Barbara.  “Filling in the Blanks with Fuller”, http://watch.pair.com/fuller.html. 

75.  Cloud, David. “The Unbelief at Fuller Theological Seminary”, fbns@wayoflife.org, p.6

76.  Marsden. pp.268,269.

77.  Ibid. p.7.

78.  Ibid. p.9.

79.  Lindsell, Harold. Battle for the Bible, Zondervan, Grand Rapids, MI, 1976, pp. 120-121.



Takaisin